Uusimmassa Pk-barometrissä kerrottiin pk-yritysten rahoituksen saatavuuden heikentyneen. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta, sillä se ollut aina heikkoa ehkä 1980-luvun loppuvaihetta lukuun ottamatta. Mutta katsotaanpa asiaa hieman pidemmällä perspektiivillä.
Suomen Pankki sääteli kaikkea luotonantoa aina 1980-luvun lopulle asti. Yritykset eivät välttämättä saaneet lainaa, vaikka vakuuksia olisi ollutkin. Keskimääräistä huonompi tilanne oli kehitysalueilla, joissa vapautui työvoimaa maataloudesta ja muuttoliike Ruotsiin alkoi kasvaa suureksi. Niinpä valtio päätti 1970-luvun alussa perustaa Kehitysaluerahasto Oy:n kanavoimaan luottoja kehitysalueilla toimiville ja aloittaville yrityksille. Tuolloin rahasto saattoi olla yrityksen ainoa luotonantaja ja helpotti siten merkittävästi pk-yritysten luotonsaantia. Kehitysalueiden ulkopuolella oli jo 1960-luvulta lähtien toiminut julkinen takausorganisaatio tarjoamassa vakuuksia pankkien myöntämille luotoille eli ratkaisemassa vakuupulaa.
Rahamarkkinoiden vapautuinen 1980-luvun lopulla poisti rahan saantiin liittyvän ongelman. Runsas tarjonta, Neuvostoliiton hajoaminen ja markan devalvointi aiheuttivat suuren laman 1990-luvun alussa. Silloin luotiin Kehitysaluerahastolle suhdannelaina-järjestelmä sekä otettiin käyttöön valtiontakuukeskuksen suhdannetakaukset. Kun suhdannelainoille oli tarvetta myös kehitysalueen ulkopuolella, valtakunnallistettiin lainoitustoiminto ja yhtiön nimi muuttui Kera Oy:ksi. Kera jatkoi 1990-luvun ajan lainoitustoimintaa koko Suomessa ja saattoi edelleen olla pk-yrityksen ainoa luotottaja, eikä vakuuspula ollut ongelmana. Päätökset perustuivat omaan yritystutkimukseen, jonka korkeaa tasoa arvostettiin laajasti. Pankit kuitenkin viestivät, että Kera kilpailee heidän kanssaan. Osin tämä olikin totta, sillä kehitysalueilla myönnetyissä lainoissa oli valtion maksamaa korkotukea, jonka ansiosta pk-yrityksillä oli mahdollisuus saada edullisempaa lainaa kuin pankeista.
1990-loppupuolella tehtiin julkisella puolella rakenteellisia uudistuksia avustusten, oman pääomanehtoisten sijoitusten ja vieraan pääoman ehtoisen rahoituksen suhteen. Niinpä 1999 aloitti toimintansa Finnvera Oyj, johon liittyivät Keran ja Valtiontakuukeskuksen toiminnot. Uuden yhtiön toimintaa ohjaavassa lainsäädännössä todettiin mm., että toiminta pitää suunnata korjaamaan rahoitusmarkkinoiden tarjonnassa esiintyviä puutteita.
Lisäksi omistajaministeriö edellytti omissa tavoitteissaan, että vähintään 50 % vuosittaisesta rahoituksesta pitää myöntää takauksina. Yhtiön vuosittainen rahoitusvolyymi määriteltiin valtion vuosittaisissa tulo- ja menoarvoissa. Toki lisäbudjeteissa yhtiö sai tarpeen mukaan lisää myöntämisvaltuutta, mikäli rahoituksen kysyntä oli ennakoitua vilkkaampaa. Näin rakennettiin tiiviimpää yhteistyötä pankkien kanssa joko rinnakkaisilla luotoilla tai takaamalla pankkien myöntämiä luottoja. Edelleen oltiin torjumassa mahdollisen vakuuspulan aiheuttamaa ongelmaa rahoituksen saannissa. Tilanne säilyi suunnilleen entisellään aina 2000-luvun finanssikriisiin saakka.
Rahoitusmarkkinat muuttuivat oleellisesti finanssikriisistä alkaneen sääntelyn myötä. Sääntely on kaiken aikaa lisääntynyt ja kiristänyt pankkien mahdollisuutta tai halukkuutta rahoittaa pk-yrityksiä, elleivät niiden reittaukset ole aivan huipputasoa. Lainaa ei siis saa, vaikka olisi vakuuksia, jos omavaraisuus tai kannattavuus on historian tilinpäätöksissä liian huono. Tämä tilanne on usein kasvuyrityksillä ja etenkin palvelualalla. Se koskee myös käänneyhtiöitä ja aloittavia yrityksiä.
Vakuuden tarjoaminen takauksilla ei siis enää olekaan oikea keino korjata rahoitusmarkkinoiden tarjonnassa esiintyviä puutteita. Takaustoiminnassa pankki määrittelee, mitkä yritykset voivat saada rahoitusta ja sulkevat rahoituksen ulkopuolelle kasvuhakuisia yrityksiä. Ne jäävät ilman tarvitsemaansa rahoitusta, kun julkinen erityisrahoitus on rajoittunut pääosin vain takauksiin tai se edellyttää päärahoittajan eli pankin mukaantuloa rahoitukseen jollain vaihtoehtoisella tavalla.
Kun lisäksi Finnveran päätöksenteko on jo pitkään perustunut pääosin pankkien toimittamiin aineistoihin, niin samalla oman yritystutkimuksen taso on päässyt rapautumaan. Jos oma analyysi johtopäätöksineen päätyisikin erilaiseen näkemykseen kuin pankilla on, niin kielteinen päätös on aika vaikea tehdä, jos hankkeessa on kohtuullisesti omaa rahaa ja riskinjako on neutraali eli 50/50 pankin kanssa.
Erityisesti kasvuyritykset tarvitsevat siis nyt Keran kaltaista rohkeaa luotottajaa. Päätöksenteon pitää perustua omaan yritystutkimukseen, jossa toki voidaan hyödyntää ulkopuolisten kumppaneiden tekemiä analyyseja ja ennusteita, joissa otetaan pankeista poiketen huomioon myös lähivuosien ennusteet eli juuri ne asiat, joihin ulkopuolista rahoitusta haetaan.
Hieno avaus on uusi mikroyrityksille lanseerattu laina, mutta se on määrältään liian pieni ja rajattu vain mikroyrityksille. Toivottavasti positiiviseksi koetun kokeilujakson jälkeen Finnveralla on rohkeutta laajentaa kohdejoukkoa ja suurentaa lainamäärää muutamiin satoihin tuhansiin euroihin. Taloudelliset edellytykset suoran lainoitustoiminnan lisäämiselle ovat hyvät, kun otetaan huomioon budjettiraameihin kirjattu varaus luotto- ja takaustappiokorvauksille, nykyiset alhaiset toteutuneet tappiot sekä suuri kotimaan toiminnan rahasto.
Kari Villikka
kari.villikka@nousucapital.fi
Kari Villikka on Nousu Capitalin Senior Advisor, joka auttaa asiakkaitamme erityisesti rahoitusstrategioiden tekemisessä, kasvurahaa hakevien yritysten analysoinnissa ja rahoituksen hakemisessa.
